Kerää / Tutkii

Otso Kautto: Rituaalinen matka rituaaliin, osa 1/4

Kertomus tutkimusmatkasta  ja muistiinpanoja matkapäiväkirjasta  1. osa:

Rituaalinen matka rituaaliin

Osana rituaalin tajua käsittelevää tutkimustani teen rituaalisen matkan, joka toistaa yhtä antropologisen tutkimuksen mielikuvaa:                                                                                    valkoinen eurooppalainen mies matkustaa toiseen kulttuuriin tutkimaan ”aitoja” asioita ja antaa niille nimen.

Tämä on tutkimusmatka, ja tämä on olevinaan tutkimusmatka, tämä esittää sitä mitä on, tämä on ”vakavaa leikkiä”, kuten Nicolas Nunez määrittelee teatterinsa.

Nunez loi 80-luvulla yhdessä Grotowskin kanssa sarjan harjoitteita jotka perustuvat Nahuatl – seremonioihin. Nunez on jatkanut harjoitteiden parissa näihin päiviin asti. Hän on kirjoittanut ja puhunut paljon teatterista ”vakavana leikkinä”, ja käyttää termiä ”maallinen pyhä”. Sen perusteella mitä olen hänestä lukenut haluan tavata hänet, osallistua harjoitteisiin, ja ymmärtää mitä haluan häneltä kysyä.

Tämä matka on siis rituaalinen itsessään,  se on rituaalinen tutkimusmatka rituaaliin, ja tutkii rituaalien ja teatterin kohtaamispistettä Maestro Nicolas Nunezin työssä.                                   Lisäksi minulle on väläytetty mahdollisuutta päästä aavikolle ja osallistua seremoniaan.                Ja –tästä puhuminen tuntuu hankalalta – Carlos Castanedan kiistanalainen hahmo tuntuu liittyvän kaikkeen tähän.

Tuleeko tästä matkasta lähes rituaali vai jääkö se pelkäksi rituaaliksi.

 1. Valmistelut

Lähtöpäivän aamu: palaan salilta ja Hakaniemen torin kupeessa katusoittaja puhaltaa jäisestä trumpetista ”La Cucarachaa”. En voi olla ajattelematta että tämä on hyvä enne. En ole koskaan ennen sattunut paikalle kun tämä jo vuosien ajan postin kulmalla soittanut muusikko soittaisi juuri tätä kappaletta. Käytän siis tästä sattumasta nimeä ”enne”, ja annan näin sille uuden merkityksen. Kyse ei ole pelkästään enteestä johon olisi mukava uskoa, enteeseen uskominen itsessään on tekemistä joka muokkaa uskojaa: tiedän että uskoni ei ole uskottavaa, mutta kerään tapahtuman runollisuuden uskottavuuden puolestapuhujaksi: pakkanen, kohmeiset sormet ja jäinen trumpetti, ”La Cucarachan” melodia joka saattelee minut kohti Meksikon konetta. Vaikka enteeseen uskominen ei ole järkevää enkä siihen nyt ihan kirjaimellisesti usko niin täyttää tapahtuma minut hyvällä mielellä, se saa aikaan muutoksen: milentilani ennen ja jälkeen ”La Cucarachan” on selkeästi eri.

Matka on rituaali, teoksi muuttunut metafora jossa käytännön vaatimukset –en halua ostaa turhaan paikan päältä sitä mitä minulla jo on – nivoutuvat siihen kuka haluan olla: matkapuvustus on outo ristisiitos oletettuja sääolosuhteita ja identiteetin rakentamista. Puvustan itseni siksi joka pystyy siihen mitä kuvittelen haluavani. Ikävä kyllä (ja onneksi) matka muuttaa matkustajaa ja sen myötä myös kuvitelmia siitä mitä joskus kuvitteli haluavansa, mutta tässä vaiheessa matka on vasta lista jota yliviivataan.

Otanko veitsen mukaan? Vaatteiden väri? Olenko musta vai sininen? Vai kenties ruskea? Kaiken pitää istua kaiken kanssa. Mitkä kengät? Estetiikka ei ole käytännöllisyyden vastakohta vaan yksi sen osatekijä. Pitää olla kevyt ja varma askel ja sisäänkävellyt kengät ja sen näköiset että tässä sitä tullaan. Otan trekkerit ja mustat buutsit. Buutsit ovat ehkä tyhmät mutta ne lataavat askeliin notkahtavaa merkitystä. Ne ovat rituaalimonot ja siksi otan ne mukaan.

Matkan valmistelu on viikkojen mittainen rituaali jossa mielikuva siitä mitä matkalta kaipaan muuttuu ensin listoiksi, sitten pakatuksi laukuksi. Pakattu laukku on runo.

Muistikirjat ovat tämän matkan epävirallinen kohde. Teen matkaa muistikirjoihin. Ne ovat minulle fetissi. Moleskin ruled. Moleskin plain. Eri kokoja. Tyhjiä sivuja. Muistikirjaan kirjoittaminen on minulle rituaali. Se luo yhteyden kaikkiin niihin jotka ovat muistikirjoja täyttäneet, se luo yhteyden omiin aiempiin muistikirjoihini. Olen ostanut kaksi viivoitettua ja yhden viivoittamattoman vihon. Kyniä on erilaisia, myös lyijykyniä, sillä aion piirtää.

 2. Lento

Rajat. Veikko Anttonen kirjoittaa että pyhä on raja, esitän kysymyksen: olisiko rituaali raja joka luo pyhän? Tätä ajattelen kun odotan turvatarkastukseen.

Ilman kenkiä ja vyötä me astumme portista sisään. Se on turvallisuutta. Lentoasemalta ostamisen kohotettu tila. Me olemme kaikki rikkaita. Me olemme kaikki toisaalla, ja täällä yläluokkaa ovat lentokapteeni ja-emot. Tällä alueella olet yhtä passisi kanssa. Ei se jono, ei ne riisutut kengät, se vyö, mutta se passi: passi on rituaali, se on portti toiseen maailmaan.

 Lapsia lentokentän odotushallissa: juoksevat yhä uudelleen päin seinää, ottavat viime hetkellä käsillä vastaan ja työntävät itsensä takaisinpäin ja kaatuvat selälleen, makaavat hetken ja sitten uusiksi. Toistamalla hauskaa se ei kulu. Kyse ei tunnu olevan siitä että teko itsessään olisi erityisen hauskaa, mutta ikäänkuin ”mikä tahansa” kelpaisi. Leikki ei ole se mitä tehdään, se on se olo joka siitä tulee. Tuntu siitä että leikitään. Lapset, nuo vilpittömät, kyllä mielestäni monesti leikkivät leikkimistä…

Mexico Cityn kenttä on suljettu, syy ei selviä. Laskeudumme Acapulcoon, emme pääse pois koneesta. Lapset alkavat hermostua, vanhempi rouva hikoilee kalpeana. Aikaa kuluu viisi tuntia ja lopulta pääsemme transithalliin odottamaan. Ei tuoleja, ihmiset istuvat laukkuhihnoilla. Persikanväriseen puseroon pukeutunut kaunotar nuuhkii kainaloitaan julkisesti ja irvistelee, hän saa luvan haista pahalle koska kärsii siitä selvästikin itse eniten. Ei vettä. Ei lupaa poistua hallista. Vessat tukossa. Syntyy kapina. Lopulta huutava lauma saa lentokentän päällikön paikalle ja meille annetaan lupa käydä kahvila-alueella. Kun kuljemme vettä ja pian kaupoista loppuvia sämpylöitä ostamaan suoritetaan meille ruumiintarkastus, molempiin suuntiin. Tässä ei ole mitään rituaalia, paitsi byrokratian nerokas rituaali joka piirtää rajaa yksilön ja yhteisön suhteisiin.

 3. Meksiko

 Rajat!!!!

Harhailen jet-lagissa ympäri keskustaa. Pysähdyn välillä merkitsemään muistiin jotain, ihan mitä tahansa sillä siksi olen täällä.

Intiaanit palvelee valkoisia valkoisin hymyin.

Köyhyys on rituaali jota ylläpidetään asein.

Häkellyn poliisien määrästä:

Paksumahaisia poliiseja, kaikilla monta asetta. Eivät herätä luottamusta. Pankkien ovilla kaksi poliisia, toisella ase rennosti, toisella poskelle kohotettuna valmiudessa. Näyttää pumppuhaulikolta.

Pakenen Starbucksiin: se on turvasatama, se on rituaali, rituaalit ylläpitävät kahtiajakautunutta maailmaa luomalla siltoja, ovia.

Tapa jolla tänään näen rituaalin ei oikein istu parantaviin menoihin. Paitsi siinä mielessä että kaikissa on kyse voimasta ja sen hallinnasta, sen kanavoimisesta ja rajaamisesta. Kaikessa on voimaa, niin kuin jousi, jänne ja nuoli, niin kuin naskalin pää, niin kuin kirkas ajatus; rituaali kaikessa yksinkertaisuudessaan voiman suuntaamista…

Rituaali piirtää rajan. Katson mellakkapoliisien ryhmittymää, mustanharmaat asut, rennot asennot kun nojaavat kilpiinsä. Hyvin jänteviä kavereita. En tiedä mitä on tapahtumassa eikä tee mieli mennä kysymään. Ei tuliaseita näkyvissä. On he ja on me. Takanani on kirkko ja sen edessä noin 8m korkea teräksinen hämähäkki. Hämähäkin nivelet on tehty huolella, veistos on suuri ja uhkaava ja metalliin pakotettu. Se on symboli, se esittää ja se on vertauskuva. Ennen kaikkea se ON. Mellakkapoliisirivistöjen välissä ihmiset vaeltavat kuin poliiseja ei olisi. Kukaan ei jää tuijottamaan. Heidän tapansa olla katsomatta on tuijottamisen laji. He pysähtyvät väkivallan lumoamina poliisirivistöjen väliin ja ottavat kuvia kirkon edessä vaanivasta hämähäkistä.

Muutama kortteli keskustan kävelykaduista alkaa pajojen alue. Pesukoneen moottoreita, korjaamoja, kuumaliima haisee, rällät laulaa. On oma alueensa lamppukaupoille, toinen työstökoneille.

Keskustan alueella paljon miestenvaatekauppoja. Perinteinen miesten puku on vahvasti koodattu. Univormujen maassa vaate saa vahvan merkityksen.

Muodin voima sen ohimenevyydessä ja itse vaatteen merkityksettömyydessä vaatteena. Muodikkaan vaatteen ensisijainen ominaisuus on siinä että se on muotia. Sen kautta meistä tulee muodikkaita. Ja tämä pätee myös tietoiseen epämuodikkuuteen. Ja koko pohdintaani pilkkaa kadulla asujien lauma joille pahvi on arvotavaraa josta rakennetaan öinen suoja ylängön kylmyyttä vastaan.

Ihon tummuuserot ja työtehtävät, pituus ja piirteet tuntuvat olevan jossain suhteessa toisiinsa. Kysyn asiaa myöhemmin paikalliselta kollegalta ja hän myöntää hiukan vastentahtoisesti että kai siinä jotain sellaista on. Pienikokoiset intiaanit laatoittavat pölyn keskellä kävelykatua. Kauppojen ikkunat on peitetty pahvilla. Olen ensi päivää täällä, silmäni näkevät asioita joita en huomenna enää huomaa. En jaksa katsoa tarpeeksi. Pitäisi ahmia olosuhteita, mutta univelka tekee minusta samean.

 Raha piirtää rajoja, raha on raja Täällä kaikki tuntuu olevan pelkkää rahaa ja rotua.

Juon olutta hotellin baarissa ja odotan lounasta. Minun tekee mieli olutta, ja osa mielitekoa on mimeettistä: oluen juominen hotellin baarissa on tarina minusta, esitys jonka ainoa ymmärtäväinen katsoja olen itse… lisäksi olen jossain määrin addikti ja addiktion ja rituaalin välinen raja häilyy.

Juon mielentilaa, kuvitelmia ja uskottavuutta niille: idea taiteilijasta joka kirjoittaa (tähän) muistikirjaan tuntuu uskottavammalta kun sen huuhtelee alas pullollisella meksikolaista olutta.

Jos en yritäkään katsoa rituaalia ”ohi” dualismin vaan nimenomaan dualismin (dualismin tunnun, idean) artikulaationa; runona joka tekee näkyväksi, elettäväksi kahtia jaetun maailman mahdottomuutta?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s