Kerää / Tutkii

Otso Kautto: Rituaalinen matka rituaaliin, osa 3/4

Otso Kauton tutkimusmatka Mexikoon -matkapäiväkirjaa ja muistiinpanoja, osa 3/4

6. Perhosharjoite

Tänään on dynaamisen harjoitteen vuoro. Dynamiikat ovat mieltä avartavia harjoitteita, sukua dynaamiselle meditaatiolle.

Varhainen aamu. Istumme piirissä: ”Koska nyt on syksyn viimeinen harjoite me koitamme saada käyttöön kaikkea sitä mitä olemme syksyn ajan harjoitelleet.” Nunez puhuu silmistä niskassa, valppaudesta joka kattaa myös oman tilan tarkkailun. Energinen käden paukuttaminen lattiaan purkaa ohjeistuksen hetken, aloitamme salin ympäri juoksemisen. Kädet roikkuvat sivuilla, juoksu on rentoa ja valpasta. Minulle sopii tämäntyyppinen meditaatio. Jos pitää keskittyä tyhjentämään mieli alan ajatella kaikkea mahdollista, erityisesti sitä kuinka hyvin onnistun mieleni tyhjentämään, mutta tämä tekniikka jossa tarkkailen tilaani ja tarkkailen tarkkailemistani ja niin edelleen synnyttää tyhjyydenkaltaisen tilan joka tuntuu  -ainakin minulle- luontevalta. Juoksu jatkuu paikallaan, hakeudumme pareiksi. Nunez antaa minulle pariksi pienikokoisen nuoren pikisilmäisen naisen. Yhä juosten katsomme toisiamme silmiin. En tiedä onko kukaan koskaan katsonut minua silmiin niin kuin hän. Otamme molemmista käsistä kiinni, yhä paikallaan juosten, yhä silmiin katsoen. Suljen silmäni ja parini alkaa kuljettaa minua. Meitä on pienessä tanssisalissa kuusi paria, toistemme lisäksi pitää varoa kolmea betonipilaria. Harjoitus on sukua monille teatterikoulutuksessa käytetyille luottamusharjoitteille, mutta tämä on vauhdikkaampaa. Etenemme ympäri salia kaarrellen, pyörähdellen, jossain vaiheessa heittäytyminen toisen armoille synnyttää lentämisen tunteen (tai tunteen jollaisen kuvittelen lentämisen tunteeksi) ja nainen edessäni katoaa mielstäni: hän on kosketus käsissäni ja ohjaa minua. Harjoite kestää pitkään ja Nunez tahdittaa sitä rummulla. Rummun pauke auttaa olemaan kuulematta omia ajatuksia, ja koska niitä ei ole kielletty vaan pikemminkin kannustettu niiden tarkkailuun, humahdan hyvin miellyttävään tilaan. Sitten vaihdamme. On minun vuoroni lennättää.

Harjoitteen jälkeen olotila jää päälle. Olen hyväntuulinen ja huoleton. Askeleet ovat yhtä aikaa ainutkertaisia ja loppumattomia. En tiedä onko tämä olotila millään tavalla ”todempi” kuin jokin muu tila mutta se tuottaa mielihyvää, mitä ei kannata väheksyä.

Rituaali –sana on itsessään vahva rituaali: se antaa uuden merkityksen teolle, rituaalinen teko muuttuu metaforaksi, ja pysyy silti kehon konkretiana.

Suurkaupungissa suunnistetaan kirkontornien ja kompassin avulla.

Aamun helteessä, tyhjällä paskaisella kujalla vanha mies raahaa joulukuusta. Kuusen latva on pyörillä.

7. Cafe Jekemir

Historiallinen keskusta. Cafe Jekemir. Osuin tänne eilen sattumalta, tänään tulin varta vasten sillä en ole koskaan! missään! saanut näin hyvää kahvia. Minulla ei ole nälkä, hotellin aamiainen on riittävä, tilaan silti kahvin (tuplaespresso, niin vahvaa ja pehmeää ettei kaipaa maitoa) kanssa voisarven. Pidän voisarvista, ne ovat maukkaita, mutta voisarven syömiseen liittyy paljon muutakin. Se on taiteilijoiden kadotettu Pariisi, se on uhmaa niitä äijäilijöitä kohtaan joiden silmissä voisarven syömisessä on jotain naurettavaa ja epämiehekästä. Se on kommentti mielihyvän puolesta kalorikauhua vastaan: syön tunnelmaa joka suupalassa. Kahvi on yhtä hyvää kuin eilen, mutta voisarvi on liian pullamainen. Kenties täällä tulisi keskittyä niihin leivonnaisiin joissa on vaniljaa ja kanelia: paikallisia makuja. Voisarvirituaalini menee pieleen: odotus tunteesta jonka kuvittelin maun ja toiminnan saavan aikaan ei toteudu: voisarvi jää merkityksettömäksi. Syön sen nopeasti alta pois ja keskityn kahviin.

Hotellille palatessani panen merkille useita moottoripyöräilijöitä ilman kypärää. Moottoripyörää rituaalisempaa hevosta on vaikea kuvitella, silti se on metallia, kumia, nahkaa, muovia ja teknisiä oivalluksia. Se on liikkumisväline, ei hevonen, ei vapaus, mutta kun katson hiuksia tuulessa minuun vetoaa jokin jota en nyt olisi tuntemassa jos en aikoinani olisi kypärää käyttänyt. Se ei ole hevonen mutta on se niin hevonen, niin vapaus ja niin pahat pojat. Se on vaara: kuoleman uhmaa ja tiheämmän elämän himoa.

Ajan tietä, en pyörää, sanon ja onnistun uskomaan siihen itsekin. Uskottavuus! Muista uskottavuus!

Olenko alkanut tutkia rituaaleja vapautuakseni niistä? Elämä ei ole rituaali, rituaali ei ole runo, merkitykset eivät ole raitiovaunuja, pulut eivät nussi. Metaforat sulavat toisiinsa kuin huulet tai hetket. Ajan kulumisen valkoinen valhe syö minua. Kellosta on tullut sielun tikitystä. Kaikki tämä ja muuta. Ei siis miksi rituaali kiinnostaa, vaan miksi juuri minua kiinnostaa…

8. Punk-duo

Yksi keskustan leveistä kaduista.

Starbucksin edessä, selät vasten ajoväylää kitaristi (telecaster) ja rumpali (hyvin riisuttu setti: basari, snarra, pari peltiä ja lehmänkello), soittavat muhkealla soundilla, molemmat laulavat. Biisit vaihtuvat lennosta ja ohjelmisto kattaa kaikkea mahdollista klassisen punkin ja punkiksi soitetun kansanmusiikin väliltä. Biiti on tarkka ja yksinkertaiset fillit pamahtavat ammattitaidolla. Nuoria jätkiä. Kitaristilla napakka nahkarotsi, rumpalilla nahkaliivit, housuissa reikää ja niittiä suunnilleen yhtä paljon. Duon ympärille on kerääntynyt viitisenkymmentä kuuntelijaa. Sen lisäksi että he kuuntelevat kuvaavat he riehakkaaseen tanssiin ryhtynyttä spurgua. Hän on riisunut yläkroppansa paljaaksi, juopon ohuet kädet ja pyöreä maha, naama joka kouristelee tahdottomasti, suu avautuu irvistyksiin ja paljastaa muutaman jäljellä olevan hampaan. Juoppo tanssii hyvin. Hän elehtii kuin Jagger, vatkaa pyllyään ja kiemurtelee. Hän ruumiillistaa koko rocknrollin harmaan alueen. Ottaa dramaattisia asentoja, mutristaa suuta, putoaa asvaltille polvilleen… katsojat tirskuvat ja ottavat kuvia. Erityisesti hänen takapuolenvatkauksensa tuntuu olevan mieleen. Jossain vaiheessa duo alkaa soittaa meksikolaista punk-biisiä joka kertoo katujen asukeista ja juopoista. Tanssiva juoppo pysähtyy hetkeksi, hänen kasvoilleen leviää hullu, onnellinen virne ja hän osoittaa peukalolla itseään, alkaa sitten laulaa biisin sanoja hiukan solistin perässä… ja tanssii.

Muutamaa päivää myöhemmin samalla paikalla musisoi ecuadorilainen duo. Heillä on perinteiset sulin koristellut kansallisasut, paljon huiluja ja kolistimia, ja he soittavat perinteisiä melodioita ämyristä tulevan teknobiitin päälle, vahvasti kaiutettuna. He ovat taitavia. Heidän soittaessaan alkaa kadulla tapahtua jotain. Katua pitkin juoksee tasaisia rivejä mellakkapoliiseja rivistö toisensa jälkeen. Aukiolla korttelin päässä on pieni mielenosoitus, suurin osa mielenosoittajista on nuoria naisia. Heitä kurissa pitämään tulee satoja poliiseja. Kun poistun paikalta kujaa pitkin vastaan juoksee vielä yksi osasto poliiseja, nämä ovat kaikki naisia. Lyhyitä, väkeviä ja tuimasti hymyileviä tätejä.

Kännykkäkameroiden aikana tulee niin paljon sanomista kun isot miehet hakkaa nuoria tyttöjä. Naiset on siellä sitä varten että ne voi pamputtaa naisia. Ne on kuulemma hyvin väkivaltaisia.

9. Näytelmän lukuharjoitus

Istun neliskanttisen puupöydän ääressä. Olen saanut luvan osallistua Nunezin uuden näytelmän harjoituksiin. Kyse ei ole perinteisestä näytelmästä vaan dramatisoidusta luennosta, jossa Maestro (Nunezin itsensä esittämänä) selvittää nuorelle näyttelijättärelle mistä teatterissa on kysymys. Käytännössä kysymyksessä on Nunezin manifesti. Hänelle teatteri on riittien jälkeläinen, vakavaa leikkiä jossa toden ja todellisuuden rajat muuttuvat. Minun tekisi mieleni kysyä monia asioita: olemme talossa jossa Grotowski asui Mexicon vuosinaan, olemme tekstin äärellä joka on selvästi velkaa Castanedalaiselle maailmankuvalle. Olen kuullut että Nunez ja Grotowski työskentelivät Castanedan kanssa, mutta nyt me olemme uuden tekstin äärellä ja ongelmat ovat praktisia. Nunez kysyy mielipidettäni ja kerron sen. Kollegiaaliseksi muuttuva suhteemme asettaa uudet säännöt. Tuntuu nololta kysyä  30 vuotta sitten tapahtuneista asioista kun työn alla on helmikuussa ensi-iltansa saava teos. Castaneda saa odottaa.

Kanatorin (isoja kasoja raakaa kanaa kadulla olevilla tiskeillä, kloorivellillä huuhdotaan sisälmyksiä viemäreihin) kupeessa löyhkän keskellä pieni puisto jossa voimailutankoja. Ne ovat ahkerassa käytössä. Itselleni leuanveto ja punnerrukset eivät riitä. Minulle salilla käyminen on rituaali jossa kuolemanpelko ja narsismi lyövät kättä.

Keho josta on tullut rituaali: lihaksia joiden merkitys ei ole suorituskyvyssä vaan muualla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s