Kerää / Yhdistää

Veikko Anttonen: Rituaalimuseo aineettoman kulttuuriperinnön vaalijaksi

Julkaisemme uudelleen Turun Yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttosen
esitelmän Rituaalimuseon avajaisissa 1.8.2013, Halikon Rikalanmäellä:

RITUAALIMUSEO AINEETTOMAN KULTTUURIPERINNÖN VAALIJAKSI

(Lyhennelmä esitelmästä julkaistu 15.8.2013 Turun Sanomissa)

Toukokuun lopussa astui voimaan valtioneuvoston asetus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Asetus koskee Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon yleissopimusta, joka hyväksyttiin yleiskokouksessa Pariisissa lokakuussa 2003. Suomen eduskunta hyväksyi sopimuksen 4. joulukuuta 2012 ja tasavallan presidentti vahvisti sen 15. helmikuuta tänä vuonna.

Yleissopimus perustuu Unescon piirissä vuosikymmenien aikana valmisteltuun perinnekulttuurin ja folkloren suojelemista sekä kulttuurisen moninaisuuden merkitystä kestävän kehityksen takeena hyväksymiin suosituksiin ja julistuksiin. Turun yliopiston edesmennyt uskontotieteen ja folkloristiikan professori Lauri Honko oli aktiivisesti mukana kolmen vuosikymmenen ajan Unescon työssä ja vaikutti merkittävällä tavalla aineettoman kulttuuriperinnön suojelua koskeviin määrittelyihin ja linjauksiin.Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja, jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt luovat vuorovaikutuksessa sosiaaliseen ja luonnonympäristöönsä. Aineeton kulttuuriperintö on yhteisöissä ja sosiaalisissa ryhmissä sukupolvelta toiselle siirtyvää kulttuuripääomaa, jota eri toimijat luovat jatkuvasti uudelleen suhteessa muihin yhteisöihin, ryhmiin ja yksilöihin erottamattomana osana omaa historiaansa. Aineellisen kulttuuriperinnön tavoin myös aineeton kulttuuripääoma antaa yksilöille, yhteisöille ja ryhmille kuulumisen tunteen siihen etniseen, uskonnolliseen tai muuhun yhteiskunnalliseen ja aatteelliseen perintöön, jota yksilöt, yhteisöt ja ryhmät vaalivat identiteettinsä perustana.

Yleissopimuksen toisessa artiklassa todetaan, että aineettomaan kulttuuriperintöön kuuluvat muun muassa suullinen perinne ja ilmaisu, mukaan lukien kieli, jolla aineetonta kulttuuriperintöä välitetään. Immateriaalista kulttuuria välitetään ja uudistetaan sosiaalisissa käytännöissä, rituaaleissa ja juhlatilaisuuksissa. Aineettomaan kulttuuriperintöön kuuluvat myös luontoon ja maailmankaikkeuteen liittyvä tieto ja käytännöt.  Perinteiset käsityöläistaidot sekä esittävien taiteiden merkitys perinteen elävänä pitämiselle on ensiarvoisen tärkeää. Suojeleminen tarkoittaakin viime kädessä aineettoman kulttuuriperinnön eri osa-alueiden elinvoimaisuuden varmistamista tallentamalla, tutkimalla sekä niiden välittämistä etenkin virallisen koulutuksen ja epävirallisen oppimisen keinoin. Sopimuksen kolmastoista artikla tähdentää toimenpiteitä, joilla aineettoman kulttuuriperinnön hallinnoinnille ja saatavuudelle luodaan edellytykset. Siinä kehotetaan edistämään aineetonta kulttuuriperintöä erilaisin oikeudellisin, teknologisin, hallinnollisin ja taloudellisin keinoin perustamalla hallinnoimiseen kouluttavia laitoksia, foorumeja ja paikkoja sekä kohdistamalla huomio perinnön saatavuuteen.

Millaiselta tänään avajaisia viettävän rituaalimuseon työkenttä näyttää aineetonta kulttuuriperintöä koskevan sopimuksen valossa? Rituaalimuseo saattaa vaikuttaa käsitteenä hämmentävältä, koska museot muistiorganisaatioina ovat useimmiten kytköksissä kansalliseen, alueelliseen, paikalliseen tai koloniaaliseen historiaan. Etuliite ’rituaali’ nimeää tavattoman laajan kategorian inhimillistä käyttäytymistä mikä vaikeuttaa museo-ajatuksen ymmärtämistä. Tosin eri puolilla maailmaa tavataan rajattuihin etnografisiin aiheisiin ja aineistoihin perustuvia museolaitoksia, jotka kansallisen tai paikallisen historian sijasta nostavat näkyville inhimillisen kulttuurin universaalisia ominaisuuksia vertailevan kulttuurien sekä taiteen tutkimuksen keinoin. Vierailin vuonna 2010 Torontossa Bata Shoe -museossa, joka tarjoaa panoraaman jalkineiden, myös rituaalijalkineiden, pitkään ja kiinnostavaan historiaan valmistusmateriaalien ja -menetelmien, käyttöyhteyden ja niiden ilmaisemien sosiaalisten statusten ja suhteiden keinoin. Mutta miten museoida rituaaleja? Miten tuoda yleisön nähtäville tietoa rituaaleista ilman aikaan ja paikkaan sidottuja etnografisia ja arkeologisen tutkimuksen tuottamia jäämistöjä? Millä perusteella rituaalimuseo kohdentaa ja rajaa työkenttänsä Suomessa yleensä ja Varsinais-Suomessa erityisesti? Voisiko rituaalimuseo olla tienraivaaja ja luoda uutta museaalista ajattelua aikaansaamalla kokemukseen ja kokemuksellisuuteen perustuvan muistiorganisaation, jossa esineen sijasta tai sen ohella esitys, tila ja performanssi avaavat ikkunoita ja portteja mennen ajan käytäntöihin sekä linkittävät ne nykyhetkeen? Olen kuitenkin innostunut rituaalimuseon tai keskuksen ajatuksesta. Eivät vain kansallisesti, alueellisesti tai paikallisesti merkitykselliset rituaalit ansaitse huomiotamme, vaan ylipäätään ajatus, jonka mukaan meitä edeltäneet sukupolvet ovat niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa ovat olleet sidoksissa rituaaleihinsa yhtä suuressa määrin kuin mekin omana aikanamme. Rituaalimuseo on ajatuksena varteenotettava, koska se voi nostaa, tosin resursseista riippuen, näkyville paikkoihin ja tiloihin liittyviä sosiaalisia käytäntöjä, joihin meillä ei olisi muuten pääsyä. Verrattuna Kansallismuseon Konservointilaitoksen tiloihin ensi vuonna muuttavaan Kulttuurien museoon, voi rituaalimuseo tavoittaa yleisönsä ensisijaisesti paikallisena toimijana luomalla taide- ja tiedekenttään ankkuroituvan verkoston avulla uudenlaisia esityksiä menneisyyden ja nykypäivän rituaaleista ja rituaalisista tiloista.

Vaikka rituaalimuseo tuskin tarvitsee yleispätevää, maailmanlaajuisesti hyväksyttävää määritelmää rituaaleista toimintansa perustaksi, on hyvä tietää, miten antropologit erottavat rituaalin muusta inhimillisestä toiminnasta. Yksi rituaalitutkimuksen keskeisimmistä suunnannäyttäjistä, kulttuuriantropologi Victor Turner, määritteli rituaalin yhteisön säätelemäksi formaaliksi käyttäytymismuodoksi tilanteissa, jotka eivät kuulu teknologisen rutiinin piiriin ja joihin liittyy usko mystisiin olentoihin tai voimiin. Ovatpa ihmisten toimeenpanemat rituaalit uskonnollisia, maagisia tai maallisia, ne ovat joka tapauksessa yhden ja saman ihmislajille tunnusomaisen käyttäytymiskaavan erottamattomia osia, eivätkä niiden väliset rajat näy kuin vain niille, jotka tutkivat rituaaleja työkseen. Lauri Honko arveli vuonna 1976, että seremonia ja riitti ovat aivan ilmeisesti niitä ankkureita, joihin sosiaalisen ryhmän kulttuurinen identiteetti on sidoksissa ja joiden kautta tuota identiteettiä tuodaan julki.  Honko loi kolmen kategorian taksonomian eli lajijärjestelmän, johon ihmiskunnan rituaalinen käyttäytyminen voidaan puristaa. Hän totesi, että ”empiiriset aineistot, olivatpa ne mistä kulttuurista hyvänsä, sisältävät yleensä riittejä, jotka sijoittuvat johonkin noista kolmesta luokasta”. Nämä rituaalisen käyttäytymisen pääluokat ovat siirtymäriitit, kalendaari- ja kriisiriitit. Viime kädessä kaikissa rituaaleissa on kysymys fyysiseen tilaan, sosiaalisiin asemiin tai kriittisiin ajankohtiin yhteisöjen ja yksilöiden elämässä liittyvistä siirtymisistä ja muutostiloista, jolloin Hongon riittiluokituksestakin voidaan helposti kalendaari- ja kriisiriitit sijoittaa siirtymäriittien laajaan kategoriaan.

Rituaalinen käyttäytyminen on ihmislajin tunnusomainen ominaisuus, johon kulttuuri, ympäristö, yhteiskunta ja uskonto painavat oman leimansa. Ihminen on kautta historian ollut rituaalinen olento, homo ritualicus, joka eksistenssistään tai kulttuurisesta viitekehyksestään käsin voi käytännössä ritualisoida lähes minkä tahansa tilanteen tai suhteen. Rituaalit ja ihmisen taipumus ritualisaatioon eivät ole välttämättä sidoksissa uskontoihin, joskin rituaaleilla on näkyvä rooli uskonnon harjoituksessa. Rituaalit viime kädessä näyttävät, mihin uskonnot tähtäävät. Uskontotieteen näkökulmasta uskonto on varhaismuodoissaan pikemminkin tanssittu kuin ajateltu. Ruumiillinen tanssi, transsi, liike, musiikki, rytmi, mimiikka, eleet, draama, näytelmä, leikki ovat rituaalien perustavia rakennusaineksia. Mitä ihmiskunta olisikaan ilmaan rituaaleja ja niistä ajan saatossa kehittyneitä karnevaaleja, kilpailuja, urheilutilaisuuksia, juhlakulkueita, paraateja, kuninkaallisia riittejä, kruunajaisia, oikeusseremonioita. Rituaaleihin osallistuminen ja niiden seuraaminen luo osanottajilleen yhteenkuuluvuuden tunteen, yhteiset arvot ja moraalikoodit sekä pohjan yhteistoiminnalle.

Rituaalit ovat historian sivu olleet tärkeiden elämänvaiheiden ja muutosten merkitsijöitä. Ihmisen elämänkulku yhteisön jäsenenä syntymästä ja nimenannosta, häistä ja vihkiseremonioista kuolemaan, hautajaisiin ja muistotilaisuuksiin on ritualisoitu. Rituaaleissa ilmaistaan ihmisten välisiä suhteita ja asemia sosiaalisissa verkostoissa.

Rituaalit kuuluvat juhlatapojen ja seremonioiden kera laajaan kategoriaan inhimillistä käyttäytymistä, joilla yhteiskunnat ja eri organisaatiot ylläpitävät, vahvistavat ja uusintavat jäsentensä sitoutuneisuutta yhteisöllisiin arvoihinsa, perinteisiinsä ja auktoriteetteihinsa.

Perinteiset uhrirituaalit, joissa tietyn alueellisesti rajatun etnisen ryhmän tai kansan jäsenet kokoontuvat yhteen esimerkiksi uhratakseen eläimiä jumalalleen, ovat rituaaleiksi nimetyn käsiteperheen kenties tunnetuimpia jäseniä. Olen itse dokumentoinut suomensukuisten marien kalendaarista sürem-uhrirituaalia Itä-Venäjällä kesällä 1992. Pahan karkottamiseksi suoritettavassa rituaalissa uhrataan pässejä ja hanhia marien suurelle jumalalle kugu Jumolle maanviljelyksen ja karjanhoidon turvaamiseksi ja menestykseksi sekä samalla etnisen identiteetin vahvistamiseksi.

On hyvä muistaa, että rituaali on länsimainen akateeminen käsite, joka on otettu käyttöön kuvamaan ja luokittamaan erilaisia toistuvia, ennakoitavia, kaavamaisia ja yhteisöllisiä tapahtumia ja toimintoja. Maailman eri kielissä ei ole omakielistä, rituaalia merkitsevää sanaa, jolla kielenpuhujat erottavat rituaalin muista tapakulttuuriin kuuluvista toimista ja toiminnoista. Kulttuurit ja uskonnot nimeävät rituaalejaan niiden tarkoituksen mukaan. Muslimiyhteisöä sitova paastorituaali tunnetaan ramadanina. Juutalaisyhteisöjen aikuistumisriitti on nimeltään ”Bar Mitzhwah tai Bat Mitzhwah sen perusteella, merkitäänkö rituaalilla pojan vai tytön sosiaalisessa asemassa tapahtuva muutos nuoresta aikuiseksi. Yleissana ’rituaali’ on johdettu latinan sanasta ’ritus’, jonka suomenkieliseksi vastineeksi Kotikielen Seura hyväksyi kokouksessaan helmikuussa 1932 sanan riitti eli pyhä meno. Onkin sitten vaikeampi vastata kysymykseen, mitkä yksilöiden, yhteisöjen tai sosiaalisten ryhmien organisoimat menot ovat pyhiä, mitkä arkisia ja maallisia.  Periaatteessa ihmiset voivat pyhittää mitkä tahansa asiat, jotka he ovat merkinneet arvojensa ja ihanteidensa symboleiksi. Pyhää ei pidä ymmärtää yksinomaan metafyysiseksi sakraaliksi, joka näyttäytyy meille kirkkojen ja katedraalien kuvamaailmassa. Kulttuurin tutkijalle pyhä ei ole vain tuonpuoleisuuden ja uskonnolliseen elämänasenteeseen liittyvä käsite. Lauri Honko määritteli rituaalin perinteen ohjaamaksi viestinnäksi pyhän kanssa. Pyhä-sanalla on koodattu erilaisia rituaalipaikkoja ja -välineitä kuten temppeleitä, kirkkoja, alttareita, maljoja, kynttelikköjä, rukousnauhoja, luonnon elementtejä kuten tulta, savua ja vettä. Lisäksi pyhä-sanalla ja sen johdannaisilla on vanhastaan viitattu vainajiin ja sekä pyhimyksiin liittyviin pyhäinjäännöksiin eli reliikkeihin, joita kunnioitamme ja lähestymme rituaalein. Vastaavasti kulttuurit ovat historian saatossa pyhittäneet ja osoittaneet rituaalista kunnioitusta eläimille, puille, kiville, maastonkohdille kuten vuorille, luolille, lähteille, järville, lammille sekä vesiputouksille niihin kytkeytyvän voiman johdosta tai liittyen pyhäksi nimettyjen maastonkohtien sijaintiin yhteisön merkitsemillä rajoilla. Luomme rituaalista pyhyyttä arjen keskellekin erilaisilla ruumiinasennoilla kuten rukouksilla samoin kuin hiljaisuudella tai resitoivalla puheella. Käytämme erilaista auditiivista, visuaalista ja materiaalista rekvisiittaa kuten kuvia, ikoneita, ruoka-aineita, juomia ja pyhiä instrumentteja, joilla rajaamme erilleen rituaaliset tilamme ja kommunikoimme pyhinä pitämiemme voimien ja olentojen kanssa.

Ymmärrämme rituaalisen käyttäytymisen moninaisuutta niin omassa kuin vieraissakin kulttuureissa paremmin, jos ajattelemme, että tarkoitamme pyhällä aikoja, paikkoja ja arvoja, joiden asemaa ja auktoriteettia elämänkäytäntöjemme keskiössä emme aseta kyseenalaiseksi. Tällaisia pyhiä arvoja ovat vapaus, itsenäisyys, koskemattomuus, itsemääräämisoikeus, tasa-arvo, rakkaus jne. jotka toteutuvat kodeissa sekä muissa intiimeissä tiloissa. Rituaalit kytkeytyvät läheisesti vakiintuneisiin sääntöihin ja käyttäytymistapoihin, joilla pyrimme pitämään arvomme turvassa kulumiselta. Ihmisten taipumusta ritualisoida voi tästä näkökulmasta tarkastella evoluution myötä kehittyneenä psykologisena mekanismina, joilla hallitaan muutoksia ja pidetään mahdolliset vahingoittavat haitat kurissa. Rituaalit vähentävät yhteisöjen sisäisiä jännitteitä, lisäävät yhteenkuuluvuutta ja auttavat sopeutumaan muutoksiin. Perinteisten rituaalien avulla yksilöt ja yhteisöt voivat kokea kuuluvansa johonkin pysyvään jatkuvan muutoksen keskellä.

Jos ajattelemme rituaaleja aineettoman kulttuuriperinnön yhtenä merkittävänä luokkana, millaiset rituaaliset käytännöt voisivat kelvata kansalliseen luetteloon, jota Opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyy yhteydessä eri toimijatahoihin laatimaan alkavana syksynä. Valituksi tuskin tulevat yksittäiset, toistuvat riitit tai seremoniat. Valinnassa painavat varmastikin käytänteet, jotka ovat yleisiä kansanomaiselle kulttuurille Suomessa. Kansallisesti hallinnoitavaa ja kansainvälisesti arvokasta immateriaalista kulttuuripääomaa ovat ilmiöt, jotka kuuluvat ”suuren enemmistön” normaalia elämänmenoa sääteleviin perinteisiin niiden kiinteänä osana.  Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, oma näkemykseni on, että esimerkiksi saunakulttuuri ja saunominen ovat tunnusomaista suomalaista kulttuuriperintöä, jossa niin perinteisellä kuin jatkuvasti uudistuvalla saunarakentamisella sekä saunomiseen liittyvillä rituaalisilla käytännöillä ylläpidetään ja uudistetaan erityisiä aineettomia kulttuurisia arvoja ja merkityksiä. Saunassa ajankohtaistuvia kulttuurisia arvoja taitavat olla erityisesti kulttuurisesti ymmärretty valta ja tieto. Viime keväänä minuun otti yhteyttä amerikkalainen tiedetoimittajanainen, joka oli Suomessa kokoamassa aineistoa juttuunsa saunan merkityksestä akateemisen keskustelukulttuurin foorumina. Toimittajan mukaan suomalainen tiedemaailma on kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellinen siinä, että saunomisella on niin huomiota herättävä asema tieteellisten konferenssien ohjelmassa. Toimittajan mielenkiinto kohdistui akateemisen saunakulttuurin maskuliinisuuteen. Hän halusi tietää, missä määrin saunat ovat miestutkijoiden hegemonisia tiloja, jotka sulkevat naisilta pääsyn lauteille ja siten osallistumisen tieteenalalle tärkeisiin keskustelunaiheisiin ja tiedehallinnon kiistakysymyksiin. Toisaalta hän oli myös kiinnostunut löylyn rituaalisesta voimasta karistaa kylpijöistä hikoilun myötä turha tärkeily ja hierarkisuus. Akateeminen saunakulttuuri on miehinen kenties jo siksi, että pisimmälle edenneestä tutkijakunnasta, erityisesti professoreista – luonnollisesti tieteenalasta riippuen – valta-osa on edelleen miehiä. Tiedetoimittajalehdessä 2/2013 laskennallisen aerosolifysiikan professori Hanna Vehkamäki tokaisi ykskantaan, että ”Jos minä saisin päättää, saunat kiellettäisiin. Ne tuottavat hurjia määriä ilmakehän pienhiukkasia ja älyttömän määrän sukupuolten välistä epätasa-arvoa”. Tieteellisen verkostoitumisen kannalta saunaan meneminen miestutkijoiden kanssa oli hänelle kuitenkin välttämättömyys. ”En olisi fysiikan professori”, Vehkamäki totesi, ” jollen olisi mennyt miesten saunaan, alasti ja yksin. Ja se on mielestäni liikaa vaadittu. Mutta olisi ollut todella vaikea verkostoitua, jollen olisi sitä tehnyt.”

Helsingin Sanomien yhteissaunomista koskevassa juhannusjutussa 21. kesäkuuta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eläkkeellä oleva kansanrunousarkiston johtaja, professori Pekka Laaksonen tahtomattaan vahvistaa kulttuurista kuvaa suomalaisesta saunasta maskuliinisuutta tuottavana rituaalisena tilana. ”Pojille on ollut tärkeä hetki, kun he ovat murrosiässä päässeet naisten puolelta isiensä ja muiden miesten kanssa lauteille. Miesten saunassa on miesten juttuja. Sinne kun pääsi, sitten oltiin miehiä. Se oli pyhä paikka, jossa voidaan puhua avoimesti”.

Saunakäyttäytymiseen liittyy Suomessa erityisiä sääntöjä, joita ihmiset perinteen voimasta joko tietoisesti tai tiedostamattaan noudattavat. Saunaan liittyvässä merkityksenannossa saunatilan sisäisen ja ulkoisen välinen erottava raja on tärkeä: sauna edellyttää rituaalista puhtautta. Saunan ulkopuolella puhtautta ei vaadita. Saunomisrituaalejakin ohjaa tietynlainen kulttuurisen ajattelun ja merkityksenannon logiikka. Saunakulttuurin tutkijat varmastikin pohtivat, miten sisäisen ja ulkoisen erottavat normatiiviset rajalinjat asettuvat eri tilanteissa ja eri ryhmien kesken. Lisäksi huomiota ansaitsee saunomisen ruumiillisuus ja yhteisöllisyys. Miten ilmaistaan merkityksensiirros suomalaisuuteen eli siihen kieliyhteisöön ja kansakuntaan, joka muodostaa laajemman merkityskentän saunatilaan ja saunomiseen liitettäville käytännöille? Saunominen ei lopulta poistakaan meistä turhantärkeilyä. Viime kädessä hetkellinen veljeys ja siskous saunassa on rituaalista. Hetkellinen rituaalinen yhdenvertaisuus alleviivaa mitä suurimmassa määrin arvolatautuneita kulttuurisia jaotteluja, jotka koskevat esimerkiksi uskonnollisen ja maallisen, oman ja vieraan, näkyvän ja näkymättömän, puhtaan ja epäpuhtaan, mies- ja naissukupuolia erottavien rajojen huomioimista. Nykypäivän Suomessa saunojat ovat entistä vähemmän liminaalisia persoonia, jotka palaavat saunoista löylypuhtaina ja uudistuneina sosiaalisiin verkostoihinsa.

Rituaalimuseon ei tarvitse korostaa toiminta-ajatuksessaan etnistä suomalaisuutta, vaan toimia aidosti monikulttuurisessa hengessä. Rituaalisuus yhdistää ihmiskuntaa vaikka sisällöt, tarkoitukset ja muodot vaihtelevatkin kulttuurista, yhteiskunnasta, uskonnoista ja ideologioista riippuen. Toivotan rituaalimuseolle onnea ja menestystä oman tilan valtaamiseksi entisestään kirjavalta museokentältä.

DSC_0115

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s