Kerää / SOLMU

Miksi karhu saa anteeksi, mutta susi ei?

susitatuointi

Susi-aiheinen tatuointi, jonka teettäjä on kysynyt luvan käyttää malliina allekirjoittaneen susi-aiheista tekstiiliä.

Susipelko antropologisena ja ympäristösosiologisena ilmiönä

Miksi karhu saa anteeksi mutta susi ei? -kysymys on vaivannut minua folkloristina jo vuosia. Karhukanta on susikantaa huomattavasti suurempi: tuhat karhua vs sata sutta! Karhu on kohtaamistilanteessa ihmiselle vaarallinen – karhun kontolla on jopa yksi ihmisuhri vuodelta 1998. Susien (koirasusien tai koiren) tekemistä lapsisurmista on suullisen kertomaperinteen värittämiä tietoja 1800-luvulta. Kirkonkirjoista on löytynyt 1700-1800 luvuilta 193 tapausta, joissa kuolinsyyksi on merkitty susi. Uhreista suurin osa oli lapsia. Ovatko tapaukset lapsensurmia, oliko liikkeella vesikauhua – emme tieda, on vain arvauksia ja “sopivia tulkintoja”.

Susien aiheuttamat vahingot nyky-Suomessa ovat häviävän pienet kun verrataan vahinkomääriä vaikka auton alle vuosittain jääneisiin koiriin tai koirien ihmisille ja kotieläimille aiheuttamiin vahinkoihin. Lehdet raportoivat vuosittain useista koirien hyökkäyksistä lapsien ja aikuisten päälle. Vävyni isä on postinkantaja, jota koira on purrut uransa aikan kuusi kertaa (silti hän on koirien ystävä!). Miksi sitten susipelko elää niin sitkeästi ja näyttää vain voimistuvan? Mitkä syyt ja seuraukset ruokkivat susipelkoa?

Susien hyökkäykset koiria kohtaan ovat susiviha-puheiden yksi keskeisin aihe. Susia vuosikymmeniä pannoittanut Seppo Ronkainen on huomauttanut, ettei koirista pidetä tarpeeksi huolta (Yle Dokumenttiprojekti, Juha Suonpää: Hukkamies) Perheen koiran joutuminen suden suuhun on omiaan vahvistamaan kokemuksen lapsia koskevasta turvallisuusuhasta, jonka taustalla vaikuttaa joka susilähteessä mainitut 1800-luvun susisurmat.

Karhu on Suomessa kansalliseläimen asemassa. Karhu on positiivinen metafora, kun taas susi-sutkautukset edustavat epäonnistumista ja pahuutta. Voiko vanha karhunpalvonta-kultti vaikuttaa jollain kognitiivisella tasolla vielä tänä päivänäkin ihmisten eläinsuhteisiin? Keskiajalla jokaisella pyhimyksellä oli kaksi pyhää vuosikalenterissa. Karhulla oli omat kalenteripyhät jo tätä varhemmin: 13.1. Karhunpäivä taittaa talvenselän, jolloin karhu kääntää pesässään kylkeään ja toteaa:
“Yö puolessa, nälkä suolessa”. Toinen karhun pyhä on ollut kesän taitteessa 13.7. (Kustaa Vilkuna 1995, Vuotuinen ajantieto). Kielessämme on karhulle kymmeniä nimiä tai kiertoilmaisuja, joista almanakan päivänsankareina ovat edelleen Otso ja Ohto, sekä Otava karhun tähdistönä. Suomalaisissa vainolaistarinoissa, joihin sekoittuvat niin Iso- ja Pikkuvihan aikaiset legendat kuin sisällissodan traagiset kokemukset, vihollinen tulee aina idästä (FT Riina Haanpää, 2013). Susista puhuttaessa korostetaan kannan vahvistuminen idästä käsin: sudet tulevat aina itärajan takaa. Toteemieläimenä susi esiintyy mongoli- ja turkkilaisilla kansoilla. Liittyykö susivihaan rasistisia ja etniseen toiseuteen pohjautuvia tunteita ja oman ryhmän vahvistamista, ihmiselle tyypillistä laumautumista? Suomalaisten eurooppalaista identiteettiä rakennettiin viime vuosisadan alussa mm todistamalla teoria suomalaisten ja mongolien sukulaisuudesta vääräksi.

Karhu on eittämättä mielikuvissa ihmisen kaltainen sekasyöjä, joka marjastaa metsässä ja rakentaa ja sisustaa metsään talvipesän. Myös susitutkimus on nostanut esiin susien perhekeskeisyyttä, huolenpitoa, yhteistyökykyä ja oman lauman edessä osoitettua lojaalisuutta ja uhrautumista, jotka ovat lajityypillistä käyttäytymistä myös ihmisille, ja jotka koetaan myös arvoiksi ja keskeiseksi osaksi inhimillisyyttä. Tämä tietoisuus ei auta myötätunnossa “toisia” kohtaan , sillä samat arvot ja käyttämistavat löytyvät myös syrjinnän kohteiksi joutuneilta ihmisryhmiltä – sekä monilta muilta eläimiltä.

Eläinsuhteiden tuotannollisuus ja niiden institutionaalinen säätely

Inhimillisyys ei ole se, joka ohjaa ihmisen suhdetta muihin eläimiin, vaan “tuotannollisuus”, pelkistäen: tuottavuus tai tuotannon haitta. Näin myös rakentuu ihmisen suhde koiraan, kesytettyyn suteen. Koirat lemmikkeinä ovat saaneet perheissä lapsiin verrattavan perheenjäsenen aseman. Vaikka lemmikkikoira-puheessa koira on ihmisen paras ystävä, se on hyväksikäytetty apueläin, jonka toimi- ja tuotantoala on laaja: terapeuttina, mielihyvän, arvokkuuden ja turvallisuuden tunteiden tuottajana sekä avustajina niin kadonneiden etsinnässä, tunnistamisessa, metsästyksessä kuin kuulo- tai näkörajoitteisten ihmisen apuna. Koira on paitsi ystävä, myös nöyrin palvelija, arvokas ja kallis sellainen, koska markkinat ovat luoneet koiran pidolle valtavan tarpeiston. Koiran ja ihmisen suhdetta määrittää hyöty ja jonkin tarpeen tuottaminen/tyydyttäminen. Siitä ei ole kauan kun lapset olivat vanhempiensa palvelijoita. Länsimaissa lapset ovat voineet vapautua “koiran asemasta”. Koiran susimaisuus saa arvostusta riippuen siitä, millä tuotantosuunnalla koira palvelee ihmistä.

Ihmisen eläinsuhteita leimaa tuotannollisuus. Karhu on poikkeus, sillä ilmeisesti karhu koskettaa etäältä jotain neurologista aivojen osaa, joka rakentaa ja säilöö myyttejä (?). Poikkeuksen tästä eläinsuhteesta tekee vain eläinoikeusliike, jossa korostetaan eläimen itseisarvoa ja oikeutusta lajityypilliseen elämään ilman ihmisen asettamia ehtoja tai hyötyjä -tai ihmisille aiheutuneesta vaarasta huolimatta. Tämä suuntaus laajasti toteutuessaan ajaisi ihmisten jalostamat kotieläimet sukupuuttoon – tai ainakin muuttaisi eläinten elämää ja selviytymisstrategiaa huomattavasti.

Eläinten ja ihmisten väliset suhteet ovat tarkoin institutionaalisesti säädeltyjä lakiasetuksin ja kulttuurisin normein. Kauriit ovat Suomessa metsästys-instituution omaisuutta ja sen puitteissa säädeltyä metsänkarjaa. Kauriit ovat riippuvaisia metsänomistajien suopeudesta ja metsästäjien järjestämästä talviruokinnasta. Villieläimet, jotka sotkevat ihmisen tuotantoeläin suhdetta ovat yleensä joutuneet vainon kohteeksi -kunnes eläimelle löytyy ihmisen näkökulmassa suotuisa ekolokero. Kotkaviha on tästä yksi hyvä esimerkki: merikotka on suojelutoimien ansiosta elpynyt. Merikotka saa tukea rauhoitukselle, koska se rajoittaa uudeksi ihmisen arkkiviholliseksi noussutta merimetsokantaa. Saimme seurata alkuvuodesta siipeen ammutun Mauno-maakotkan selviytymistarinaa tiedotusvälineistä. Maunoa ammuttiin susikonfliktistaan surullisen kuuluisassa Perhossa. Läntisessä Suomessa puhutttin salakaato-buumista. Samoihin aikoihin Kuusamossa varustettiin radiopannalla maakotka, joka paikallistaa petojen kaatamat poronruhot. (Yle Uutiset 5.1.2014, http://areena.yle.fi/tv/2099272?start=4m42s). Hankkeessa mukana ollut poronhoitaja oli silminnähden huojentunut ja tyytyväinen kokeiluun: maakotkan avulla porojen raadot ovat löytyneet helposti -ja vain löydetyt raadot oikeuttavat petovahinko-korvauksiin. Systeemi toimii odotettua paremmin. Löytyykö maakotkalle nyt paikka -ja rauha- hyötyeläimenä osana eläintuotantoa? Tämä voi todellakin koitua maakotkan pelastukseksi – ehkä sivussa myös susien ja ahmojen, jos petokorvaukset ovat riittävän suuria. Rauhoittavatko mahdolliset korvaukset susivihan lietsomaa susipelkoa?

Hyöty ja pelko

Keskeisiä sosiologisia kysymyksiä ovat kuka saa, kuka voi ja kenen täytyy. Näiden peruskysymysten pohjalta säätyy myös kaikkien tuotantoeläimen ja myös villieläimien oikeudet ja “velvollisuudet”. Lainsäädäntö määrittelee lajityypillistä käyttäytymistä, elintilaa, suojelua (oikeuksia) ja ravinnonsaanti-mahdollisuuksia. Säätely ulottuu myös epäsuorasti varsinaisten tuotantoeläimien ulkopuolisiin eläinryhmiin ja välillisesti tuotantoon vaikuttavien eläimien elinmahdollisuuksiin. Kaivostoiminta, energiateollisuus, maa- ja metsätalous riistää eläimiltä elintilaa, vain tunnetut ja suojelustatuksen saaneille eläimille suodaan selviytymis-mahdollisuuksia -joiden siivellä tosin muutkin saavat elintilaa. Ekosysteemin muokkaus on taloudesta riippuvaista, voimakkaasti kulttuurisidonnaista instituutioiden säädeltyä jatkuvaa sosiaalista toimintaa.

Voisiko sudelle löytyä ihmisen näkökulmasta hyötyä? Voittaisiko hyöty susipelon? Sosiologisesta ja tuotantoeläin-näkökulmasta susi ei saa kajota koiriin, tuotantoeläimiin, eikä myös ihmisen itselleen varaamaan metsänkarjaan. Susi voi “periaatteessa” elää rauhassa ehdollisena: jos ja kun reviirit eivät ulotu ihmisten ilmoille. Miten paljon vaikuttaa susien reviirikäyttäytymiseen tehometsätalous, tiheä metsätieverkosto, ihmisten hajun ja koneiden levittäytyminen kaikkialle? Mikä on suden ekosysteemivaikutus ja hyöty luonnon monimuotoisuudelle? Tätä ei ole Suomessa juurikaan tutkittu. Susi suojelee taimikoita ja myös metsäpohjan varpupeitteisyyttä verottaen hirvieläinkantaa. Sudet ja ilvekset pienentävät metsiin kohdistuvaa laidunnuspainetta ja suojelevat näin maastoa eroosiolta. Kaiken kaikkiaan monimuotoisuuden merkitys luonnossa, ihmisen terveyden ja hyötyjen riippuvaisuus monimuotoisuudesta, ei ole avautunut suurelle yleisölle ainakaan maaseudulla.

Kauriit ovat hyötyneet avohakkuista (kuten myös metsästys) ja aukeiden heinittymisestä. Kauriskanta on omalla kotiseudullani ryöstäytynyt riistanhoidon hallinnasta yhtäjalkaa metsäkadon kanssa. Metsästyksestä huolimatta suuret laumat käyskentelevät puutarhoissa ja pihoilla syöden käytännössä kaiken omenapuista punajuuriin. Ammattiviljelijät tosin ovat suojanneet tarhansa korkeilla riista-aidoilla (valtion tuilla), mutta kotitarve- ja pienviljelijät ovat pulassa. Metsästäjät suhtautuvat tilanteeseen vähättelevästi ja havittelevat lisää kaatolupia kauriskannan kasvun myötä lisääntyneille ilveksille. Ilvestä koskettava puheenparsi on alkanut muistuttaa kotiseudullani susiviha-puhetta: “tyhmät elukat kyttäävät kauriinta meidän ruokintakatoksilla” ja “häikäilemättömät ilvekset tappavat vastasyntyneitä vasoja suoraan ruokintapaikoilta”, “pihoilta häviävät kissat ja kohta, jos ei jo nyt, lapset ovat vaarassa”, muista kotieläimistä puhumattakaan. Maalla asuvat metsästäjät ovat usein myös maatalouden harjoittajia, metsästyksestä on tullut heille sivubisnes. Halu päästä suurpetojen kaatoon on kova myös täällä etelässä. Metsästysseurat myyvät metsästyssafareja myös ulkopuolisille.

Maataloustuottajilla on perinteisesti ristiriitainen suhde eläimiin, jossa yhden lajin edustaja voi olla samaan aikaan hellyyttävä lemmikki, mutta myös riistaa ja ruokapöydän komistus (ks myös Salla Tuomivaara 2010: Eläimet luonnon ja yhteiskunnan rajoilla). Eläintuotannon keskellä kasvaneiden ihmisten ajatusmaailma sisältää monimutkaisia selityksiä ja psyykettä suojaavia rakenteita, jotka perustelevat nimetyn lempilehmän päätymisen lihapataan maidontuotannon hiivuttua, tai lasten lemmikkipossun joulupöytään. Selitykset ja psykologiset ristiriidan hallintakeinot ovat osin perittyjä ja vahvasti kulttuurisidonnaisia itsestään selvyyksiä, joita on vaikea muuttaa (ks myös Salla Tuomivaara 2010: Ristiriitaisten eläinsuhteiden hallintakeinot s.133). Lisäksi maataloustuottajien itseoikeutetut ja myös lailla säädetyt oikeudet maahan, sen hyödyntämiseen ja muokkaamiseen ovat rajattomat verrattuna muuhun maalaisväestöön. Mielestäni tätä muinaista nautintaoikeutta ja etuasemaa käytetään hyväksi tavalla joka eriarvoistaa paitsi eläinten myös ihmisten oikeuksia. Tämän perityn tapakulttuurin turvin on otettu oikeudet omiin käsiin, mistä kielii lisääntynyt salametsästys -ja salakaatojen hiljainen hyväksyntä. Salakaato on paitsi lähisotaa idästä nousevaa vihollista vastaan, ardenaliinia nostattavaa suurpetosaalistamista, myös vastaisku kansalliseen ja EU:n vallan säätelyä vastaan. Susipelko ylläpitää ja vahvistaa maaseutuinstituution omaa lainlukua.

Folkoristi voisi päästä kiinni niihin mekanismeihin, miten susipelkoa ylläpidetään tarinoin ja minkälainen kommunikaatio ylläpitää vanhoja nautintaoikeuksia suhteessa ympäristöön. Pelko ja yhteinen vihollinen yhdistää, perinteet velvoittavat ja kunnianhimo kiihottaa. Pelko on sankaruuden kasvualusta: tullakseen sankariksi, on oltava jotain mitä pelastaa, suojella. Pelon lietsonta on ikiaikaista vallankäyttöä, autoritäärisyyden kasvualusta. Olisi mielenkiintoista verrata nykyistä susipuhetta ja susipelon lietsontaa sisällisodan aikaiseen kertomusperinteeseen – tai/ja 30-50 luvun kotimaisen nuortenkirjallisuuden eläinkuvauksiin.

Mervi Laakson Maahengen kustantamassa komeassa Susi -teoksessa törmäsin ensi kertaa karhun kohtaamis-ohjeita mukailevan tekstiin “JOS kohtaat uhkaavan suden” -otsikolla. Ohje neuvoo tuijottamaan sutta silmiin ja perääntymään hitaasti mutta agressiivisesti käyttäytyen. Suden hyökätessä neuvotaan huitomaan kepillä, heittämään kivillä. (Mervi Laaksonen 2013: Susi. Susi uhkana ihmiselle, s. 145). Mikä on tämän ohjeen merkityssisältö? Susi ei ole käyttäytynyt agressiivisesti – ihmiseen tottumisesta huolimatta. Onko ohjeistus omiaan lietsomaan pelkoa vai viisasta varautumista “pahimpaan”? Kirja hakee sovittelua susikonfliktiin ymmärtämällä kaikkia osapuolia ja näkökulmia. Teoksessa susikiistan kulmakiveksi Laakso nostaa “oikean tiedon” ja “rajanvetojen” tarpeen lisääntymisen. Loppuyhteenvedossa Laakso kuitenkin tiivistää ikäänkuin maaseudun asukkaiden yhteisenä näkemyksenä ja totuutena: “pedon ilmestyminen asutuksen lähelle uhkaa jo perinteeksi muodostunutta elämäntapaa, kuten totuttuja tapoja pitää kotieläimiä…” Vaivaiset sata sutta uhkaavat Suomea! Tässä sitä ollaan: “propagandasodassa”. Susipelko näyttäytyy maaseutua hallitsevan ja omistavan väestönosan jonkinlaisena etuna.

Vuodenvaihteessa julkaistiin varsin radikaali Erkki Pulliaisen kehittelemä idea susikonfliktin laukaisemiseksi: sudenkaatajasta leivottaisiin julkinen sankari, häirikkösuden kaatamisesta maksettaisiin rankaisun sijaan palkkio (HS 14.12.2013 Yllättävä ehdotus susien suojelemiseksi). Perusteluna idealle on se tosiasia, että kaikki lainsäädännölliset toimet suojella sutta ovat koituneet susien päiden menoksi, johtaneet lopulta susikannan pienenemiseen. Voittaako julkinen sankaruus oman suljetun yhteisön salakaato-sankarin, joka on rohkeudessaan lähes desanttiin tai partisaaniin verrattavissa? Sankari-ilmiöstä on olemassa vahvoja viitteitä. Laimeneeko lietsottu susipelko vaimolle hankitun susiturkin myötä?

Minusta olisi mielenkiintoista tutkia lisää sekä susipuheen ja tarinankerronnan kautta susien merkitystä ja asemaa ihmisten mielikuvissa, symboleissa, että susipelkoa lietsovien yhteisöjen (instituutioiden?) vallankäyttöä, historiaa ja asemaa maaseutuyhteisössä (verrattuna yhteisöihin, joissa susi ei näyttäydy pelottavana). Löytyisikö näiden kahden tulokulman väliltä jonkinlaista korrelaatiota tai muunlaisia yhteyksiä. Entä voisiko rituaali-näkökulman kautta ymmärtää susivihaa? Rituaalit ovat osin syntyneet evoluution kautta muovautuneiden vaistotoimintojen vahvistamiseksi ja ylläpitämiseksi ja ovat ilmeisesti tärkeä osa ihmislajin selviytymistarinaa verrattuna muihin lajeihin.

sudet

Tuula Nikulainen, Ympäristö 5/10 kuva: Jarkko Pietarinen

Maaseudulla koko ikäni asuneena tunnen toisinaan suurta voimattomuutta maanviljelijä-yhteisön kollektiivisten asenteiden, institutionaalisten ja kulttuuristen käytänteiden, maatalous-asiantuntijuuden ja maanomistajille ulkoistettujen oikeuksien alla, jotka koskevat kokonaisia ekosysteemejä, metsiä, kuten myös yksittäisiä luonnonvaraisia eläimiä.

Tuula Nikulainen

Lähteet:
Hiedanpää Juha: Ympäristökonfliktit ja niiden hallinta -verkkoluento. Turun Avoin Yliopisto

Laaksonen M. 2013: Susi. Susi ekosysteemin osana 92-101. Susi uhkana ihmiselle 136-145.

Tuomivaara S. 2010: Eläimet luonnon ja yhteiskunnan rajoilla. Jarmo Valkonen (toim.)

Yle uutiset 5.1.2014: Petojen tappamien porojen etsintään radiolähettimellä varustettu kotka.

Yle uutiset: Yllättävä ehdotus susien suojelemiseksi: http://areena.yle.fi/tv/2099272?start=4m42s helsingin sanomat: http://www.hs.fi/tiede/Yllättävä+ehdotus+susien+suojelemiseksi+Häirikköhukista+tapporaha/a1386925327366?ref=hs-hitaat-e-8 viitattu 14.12.2014                                                                                                                                                                Yle Dokumenttiprojekti, Juha Suonpää: Hukkamies http://areena.yle.fi/tv/2094305

One thought on “Miksi karhu saa anteeksi, mutta susi ei?

  1. Karhu on täysin harmiton, pääasiassa kasvissyöjä, joka ei tapa koiraa metsässä. Susi ei ole millään tavalla uhanalainen, koska niitä on Venäjän puolella tuhansittain. Elukat ei tunnusta valtioiden rajoja.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s