Kerää / Pohtii

Rituaalin maisemat

Rituaalin maisemat on yhteistyössä koostettu artikkeli, joka on julkaistu Kotiseutu vuosikirjassa 2015 

(kirjoittajat: Maija Butters, Otso Kautto, Tuula Nikulainen, toimittanut Anu Taivainen)

 

Junamatka Pau-Pariisi (Otso Kautto)

Rituaalit jäsentävät aikaa, mennyt ja nykyisyys tekevät tilaa halutulle tulevaisuudelle. Rituaalit piirtävät rajoja, meidän–muiden, pyhän–maallisen, yksilön–yhteisön, vuodenaikojen välille. Ne erottavat, luovat järjestystä muutokseen ja hallittua muutosta pysyvyyteen. Rituaalit osallistuvat todellisuuden kokemuksen jäsentämiseen, luovat merkityksiä. Rituaalit ovat yhteisöllisiä ja toistuvia, myös ainutkertaisia ja yksilöllisiä. Rituaalin määritteleminen tuntuu mahdottomalta. Catherine Bellin (1992) mielestä rituaaliteoriat kertovat enemmän teorioista, joista ne ovat kummunneet, kuin rituaalista itsestään.

Istun junassa matkalla Pausta Pariisiin, mietin rituaalin tajua, kykyämme antaa rituaalista tiheyttä arkisille kokemuksille, ja sitä mitä tuo taju – taju samassa mielessä kuin huumorin taju – voi opettaa meille rituaalien luonteesta.

Kuulokkeissani soi Dylan. Maisema vilisee silmissä. Juuri tämä ja samalla kaikki maisema- ni. Juuri tämä matka, muistetut ja kaikki ne tekemättömät matkat. Junanvartta katsoessani kuvittelen itseni reppu selässä joutomaita vaeltamaan, olen kulkuri. Maksan ilolla hintaa vapauden harhasta. Haave on sama, jonka kuvittelin 15-vuotiaana, jolloin taustalla soi Dylan.

Minulle Dylan ei ole musiikkia. Se on Dylania. Kyse ei ole vain sanoista, sävelistä tai Dylanin persoonasta. Dylanin kuuntelemiseen kerrostuu liki 40 vuotta muistia ja mielenmaisemaa, ja se kytkee minut siihen nimettömään merkityksellisyyden tunteeseen, jota koin kuunnellessani Dylania ensimmäisiä kertoja. En ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta se mitä en ymmärtänyt, tuntui välittävän salaisuuksia, ja vastaavan lausumattomiin kysymyksiini. Se mitä ymmärsin, viritti minut, ja se mitä en ymmärtänyt, saattoi merkitä mitä vaan.

Kun laitan Dylanin soimaan, kuulen toisinaan vain ensimmäiset tahdit. Sitten musiikki katoaa ja saatan lukea, kirjoittaa, haaveilla… Joskus levy on loppunut, kun havahdun siihen, ettei musiikkia kuulu. Minulle Dylanin kuunteleminen on rituaalista toimintaa. Vaikka emme osaa tarkasti selittää, mitä rituaali käsitteenä tarkoittaa, käytämme sanaa sujuvasti ilmaisemaan monimutkaisia asioita. Kun puhun saunasta ja aamukahvista rituaalina, vihjaan, että toiminnoilla on minulle jokin muu merkitys kuin se ilmeisin.

Meissä on rituaalin tajua. Samalla tavalla kuin huumorin selittäminen huumorintajuttomalle pilaa parhaimmankin vitsin, rituaalin selittäminen rituaalintajuttomalle on hankalaa. Siinä missä toiselle kädestä pitely edustaa parisuhdeonnea ja vahvistaa pariskuntana oloa, saattaa se toiselle olla vain hankalaa. Kädet heiluvat eri tahtiin, kävelystä tulee mahdotonta. Harvoin se silti on vain kädestä pitelyä.

Ja totta kai minä muistan, miltä tuntui kävellä ensi kertaa tyttöystävän kanssa käsikkäin, lapasista huolimatta tunsin käden koko olemuksellani. Minä olin se käsi sen hetken, oli ilta ja pimeys antoi luvan, pimeydeltä otettiin lupa, ja salaisuus aateloi kaiken. Ja totta kai minä muistan sen levottomuuden, kun ensi kertaa sama tehtiin päivänvalossa, olihan se näytös, ja siinä oli läsnä koko rakastamisen kaipuu, I Wanna Hold Your Hand, ja kavereiden katseesta luin kateutta, joka siunasi voitokkuuteni. Ja muistan sen kerran, kun ensi kertaa unohdin käden, jota pitelin ja vajosin omiin ajatuksiini – enkä silti ollut yksin.

Ja muistan tyttäreni käden omassani, ensin käteen hukkuvana, sitten lujana ja toverillisena, ja miten jostain katseesta tajusin, että meidät nähtiin parina, eikä se kädestä pitely enää maistunut samalta.

Rakkauden sanojen rituaalinen toistaminen ei ole rituaalintajuiselle merkityksetöntä. Toistuvina sanat menettävät merkityksensä. Sanan merkitys korvautuu sanomisen merkityksellä ja sanat saavat uusia merkityksiä: nimettömiä ja siksi väkeviä. Väitän tuntevani muutaman juron äijän, joille rakkaudesta puhumattomuus on rituaalista. Se on osa identiteettiä, jossa jurouden taakse ladataan kaikkien lausumattomien hellyyksien voima.

Vaikka minulla on matkustamiseen rituaalinen suhde, on se myös matkustamista, paikasta toiseen siirtymistä. Se mikä saa minut kutsumaan matkustamista rituaaliseksi, ei välttämättä näyttäydy muille. Kun lähden reissuun, on pukuni monin tavoin käytännöllinen. Varaudun yhtälailla ilmastoon kuin siihen miltä haluan itsestäni reissussa tuntuvan. Pukeudun tunnelmaan ja käytännöllisesti, märkänä rehjustaminen ei ole hauskaa. Matkapuvustukseni on kuvitelman matkimista, ja se matkiminen sisältää salaista mahtia.

Valitsen tarkkaan muistiinpanovälineeni. Muiden on mahdotonta erottaa, onko muistikirjaan tuhertamiseni rituaalista muistiin panemista – olenko mustan muistikirjan rituaalilla yhteydessä unelmaan kirjailijuudesta – teenkö oikeita töitä vai tapanko aikaa. Minulle muistikirjan kaivaminen esiin ei ole mikä tahansa tapahtuma. Siihen kerrostuu unelma. Rituaaleissa unelma merkitsee elämää.

Pikkupoikana makasin risassa ruuhessa ja polttelin piippua. Haljennut ruuhi oli raahattu risuilla täytettyyn entiseen perunakuoppaan. Poltin karhunputkipiipussani mennävuoden koivunlehtiä, jotkasytytin suurennuslasilla.Tulitikku olisi sytyttänyt palamaan koko piipun. Olin kymmenen ikäinen. Savu, jota imin, sai voimaan pahoin ja maistui kamalalle. Makasin tuntikausia lievässä häkämyrkytyksessä ruuhen kokassa auringonpaisteessa ja kuvittelin seikkailuja, joihin liittyi aina tyttöjä.

Piippu ja kuvitelmat liittyivät yhteen. Kukaan ei addiktoidu häkään, silti minä tarvitsin päivittäiset sauhuni. Se mitä tarvitsin, ei ollut pelkkä myrkytystila. Se oli tunnelma, jossa kuvitelmiin oli helpompi uskoa. Myöhemmin ostin oikeat piippuni ja siirryin tupakkaan, mutta edelleen tupakointi on minulle mielentilan tavoittelua ja toimii parhaiten yksin.

Kuuntelen siis Dylania. Kirjoitan rituaaliseen vihkooni rituaaleista, pyhän savun muisti kitalaessa, matkalla kohti Pariisia, joka on kau- punki ja mielikuva jostain jo kadonneesta. Matkani ovat turismia, liikkumista ja pyhiinvaellusta – kuviteltu ja koettu erottamattomina.

Hetkittäin rituaalin tajuni siirtyy. Maisema näyttäytyy täyteläisinä yksityiskohtina (odottamaton niitty, takana kirkko, niityn lätäkössä ruskea hevonen), joilla ei ole muuta yhteyttä toisiinsa kuin sattuminen silmiini samanaikaisesti. Kahvi maistuu kahvilta, ei väljähtäneeltä unelmalta, ja huomaan, että rituaalin tajuni ei ole vakio. Se liittyy siihen, minkälaisia tilauksia todellisuudelleni kulloinkin teen.

Kuva: Andréa Vannucchi ja Tuula Nikulainen

 

Rituaalin muisti ja hengitys (Tuula Nikulainen)

Olen innostunut ajatuksesta, jossa museon aineistot rakentuvat näkemykselle rituaaleista kollektiivisen muistin kantajina. Rituaalit ovat organisoituneita muistitapahtumia, joissa säilötään ja luodaan perinteitä tässä ajassa – uuttaen menneisyydestä toiveikkaaseen tulevaan. Rituaali muistina on kuin aineeton museo, joka hengittää ja vaikuttaa ympäristössä.

Rituaalit ohjaavat ihmisten välisiä suhteita, ovat osa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista kontrollia. Aktiivisesta käytöstä pudonnut vanhin kerrostuma rituaalimuistia sääteli ihmisen tekojen vaikutuksia muuhun luontoon. Tämä näkyy yhä vuodenkierron rituaaleissa. Kriisien aikana rituaalinen toiminta lisääntyy, rituaalimuisti vahvistuu ja uudistuu. Ympäristöpaineiden alaisena rituaalin rajapinnat ja käyttäytymisen etiikka voivat muuttua. Rituaalissa on ripaus pelottavaa. Kontrollin saa silloin jokin muu kuin ”rationaalinen minä” – ehkä intuitio tai kollektiivinen manipulaatio.

Rituaalissa kehon ja maiseman raja hälvenee. Hengitämme ympäristöä. Ympäristö on osa meitä, me maisemaa. Ajattelun, tietoisuuden ja arkikokemuksen rajat rikkoutuvat ja epätodellinen voi muuttua todelliseksi, näkymätön näkyväksi. Samalla rituaalisuus näyttää kiinnittyvän ihmisen taipumukseen luoda dikotomiaa. Rituaalimuseon alkutaipaleella kohtasimme ennakkoluuloja rituaali-sanan käytöstä. Se nosti esiin ikäviä muistoja menneestä ja toisista. Rituaaleja on muilla. Meillä on juhlamme, tapamme, muistomme.

Kulttuurintutkija ja sosiaalipsykologi Geert Hofstede (2010) pitää kulttuuria kollektiivisena mielen manipulointina, joka erottelee yhden kategorian ihmiset toisista. Kulttuuri on rituaalia, rituaali on kulttuuria. Rituaali on myös jotain perimmäistä. Eläinten rituaalien tulkitaan estävän lajien risteymiä ja erottelevan yksilöiden vahvuuksia. Niissä nähdään lisääntymisen kannalta suotuisten piirteiden esiin nostamista. Sama esiintyy ihmisten häärituaaleissa, mutta eihän kukaan halua häitään kutsuttavan soidin-rituaaliksi!

Ajatteluuni on vaikuttanut antropologi ja pohjoisen tutkija Tim Ingold (2011). Hänen mukaansa ihminen elää kulttuurin sijaan yhteisössä ja maisemassa. Tämä elämystodellisuus on avoin ja aktiivinen maailma täynnä olentoja, päättymättömiä prosesseja ja sfäärejä. Ingold tutkii ihmisen elämää vaelluksena (wayfaring) verkoissa, jotka ovat toisiansa koskettavien kudelmien verkosto (mesh).

Elämäntarina (storytelling) syntyy muistista ja muistitiedosta, johon vaikuttaa aina nykyhetki ja käsitys tulevaisuudesta. Minulle rituaalit ovat kampoja, joilla yhteisö haroo elämäntarinoiden verkosta loimia ja kuteita kuvakudoksiksi. Kampa voi olla myös henkilökohtainen, jolla loimien ja kuteiden solmut aukeavat tai niitä voi punoa lisää – ja selviytyä.

Tim Ingoldilla alkuperäiskansat elävät maisemassa, joka on ulospäin avautuva dynaaminen prosessi. Kaikkialla missä näkyy tekstuuria, on myös jatkuvan liikkeen elämää. Eläimet ja luonnonilmiöt nimetään sen mukaan, mitä se tai hän tekee. Nykyihminen on asettunut maiseman ulkopuolelle. Mielestäni elämme prosessia, jossa ihminen palaa osaksi maisemaa. Ympäristökatastrofien myötä näemme itsemme pakosta vaikuttavana osana ekosysteemiä ja kaiken vaikuttavuuden kaikkeen.

Näkyykö tämä muutos rituaalisissa kudelmissa, en tiedä, mutta ainakin rituaalin kaipuussa. Länsimaisen ihmisen kaipuu luontoyhteyteen on nyt läsnä. Luonnon monimuotoisuuden välttämättömyys ihmiselon jatkuvuudelle ja muiden olentojen itseisarvoinen oikeus elämään tunnustetaan. Näemme jälleen maiseman jatkuvana elämän prosessina, joka ei ala syntymästä päättyen kuolemaan, vaan jatkuu menneestä tulevaisuuteen.

Kuva: Tuula Nikulainen

 

Suomalaisen kuoleman rituaalinen maisema (Maija Butters)

Syntymää ja kuolemaa on tervehditty rituaalisesti kautta aikojen. Syntymän ja kuoleman siirtymäriitit ovat erityisiä. Niiden avulla määritellään ihmisyyden olemusta (kulttuurista ihmiskuvaa) sekä yksilön suhdetta yhteisöön. Yksilön kannalta jokainen siirtymä on ainutlaatuinen, mutta yhteisön näkökulmasta siirtymäriitissä toistetaan, ja muistellaan, omaa tai muiden yhteisön jäsenten vastaavia siirtymiä. Näin rituaalin myötä vahvistetaan ja samalla turvataan ajan ja elämän kiertoa.

Suomalainen mielenmaisema on ollut voimakkaasti kuoleman sävyttämä. Tuonela oli merkittä- vä myyttinen paikka ja vainajat hoitivat omaa rooliaan yhteisön jäseninä. Kuolema oli traaginen, joskin tavanomainen osa arkea, ja sillä oli paikkansa myös maise- massa maantieteellisten luonnon paikkojen ja ympäristön kautta. Arjen elinympäristössä aukeni konkreettisia rituaalisesti rajat- tuja alueita, kuten lehtoja, joissa vainajia saatettiin kohdata.

Vaikka kuolema oli tuttu entisajan Suomessa ja vainajilla oli oma roolinsa yhteisön elämässä, kategorisoitiin kuolema vaaralliseksi aiheeksi. Siksi Tuonelaan lähtö tapahtui rituaalien saattelemana ja kuolleiden kanssa seurustelua säädeltiin rituaalisesti. Kaksinaamainen kuolema – helpotuksen ja vapautuksen tuoja, mutta yhtälailla armoton elämän riistäjä ja kärsimyksen aiheuttaja – kaipaa rituaaleja ympärilleen.

Rituaali, kuten taidekin, kannattelee elämän ristiriitaisuuksia ja paradokseja ilman, että niitä on pakko ratkaista. Rituaali tarjoaa leikkikentän, jossa voidaan harjoitella ”entä jos” -elämää. Rituaalissa siedämme sen, että kuollut ihminen on todella kuollut – vaikka toisaalta hän yhä elää. Rituaali sallii läsnäolon ja poissaolon yhtä aikaa. Onnistuneet rituaalit kuoleman lähestyessä saattavat auttaa elävää siirtymään kuolevaksi. Rituaalin avulla luodaan tila, jossa elämä ja kuolema kättelevät. Esimerkiksi silloin, kun kuoleva saattohoitopotilas saa viimeisen ehtoollisen, jonka avulla hänelle lunastetaan ikuinen elämä.

Suomalaisten rikas kuolemanperinne kesytettiin 1900-luvun kuluessa luterilaiseksi liturgiaksi. Nykyään kirkolla on monopoli kuolemanrituaalien toimittajana. Vaikka monet suomalaiset ovat vieraantuneet kirkosta eikä kristillinen tematiikka enää puhuttele, silti kuolemaan liittyvät rituaalit noudattavat usein tuttua kristillistä kaavaa. Toisaalta, eräät elementit suomalaisissa hautajaisissa, kuten maisemallinen estetiikka, näyttävät kumpuavan osin kauempaa. Kuolemanrituaalit muuttuvat hitaasti.

Tuula Nikulainen kirjoittaa siitä, miten länsimainen ihminen on asettautunut maiseman ulkopuolelle ja kokee kaipuuta luontoyhteyteen. Populaarissa keskustelussa suomalaista pidetään luonnonläheisinä metsäläisinä. Tutkimusten valossa suomalaiset todella näyttävät saavan metsästä ja sen hiljaisuudesta voimia sekä henkisiä ja hengellisiä kokemuksia. (ks. esimerkiksi Kaipainen ja Rosenqvist 2013 sekä Ha- ko 1987). Suhtautuminen luontoon, erityisesti metsään, heijastuu myös hautajaiskulttuuriin.

Metsä on ollut monella tapaa suomalaisille pyhä paikka ja nykyäänkin kolme neljästä suomalaisesta mieltää metsän voimaa antavaksi turvalliseksi “helmaksi” ja rauhalliseksi ”syliksi” (Puustjärvi 2013, 50). Myös hautausmaat ovat olleet perinteisesti metsäisiä lehtoja erityisesti itäisessä Suomessa. Metsäiset hautausmaat ovat yhä suosittuja. Omaiset toivovat hautapaikkaa usein puun alta, juurelta. (Puustjärvi 2013, 51.) Puu ikään kuin tarjoaa turvaa, jota omaiset intuitiivisesti toivovat edesmenneelle rakkaalleen. Myös perinteisesti vainajia on haudattu (piha) puiden alle. Puun juuret ovat symbolinen valinta hautapaikaksi ja tämä symboliikka mahdollistaa rikkaan rituaalialustan omaisille.

Ritva kOvalainen ja kultaista metsää.

Kuva: Ritva kovalainen ”Kultaista metsää”

Kirjallisuus:

Bell, Katherine 1992: Ritual Theory, Ritual Practise. Oxford University Press.

Hako, Pekka 1987: Musiikki, metsä ja ihminen. Silva Fennica Vol 21, sivut 475–80.

Hofstede, Geert; Hofstede, Gert Jan and Minkov, Michael 2010: Cultures and Organizations: Software of the Mind. Revised and expanded. 3rd Edition. New York: McGraw-Hill USA.

Ingold, Tim 2011: Being Alive, Essays on Movement, Knowledge and Description. New York: Routledge.

Kaipainen, Jouni ja Rosenqvist, Olli 2013: Maaseu- dun hiljaisuuden hyödyntäminen. Maaseudun uusi aika 1/2013.

Puustjärvi, Eeva 2013: Hautausmaan symboliikka maisemasuunnittelun perustana. Pro gradu -tutkielma, metsäekologia, metsätieteiden laitos, Helsingin yliopisto.

105

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s